Kun Jack Russellit vasta tulivat Suomeen / When the Jack Russells came to Finland

Isoäitien tärkeimpiä tehtäviä on muistella vanhoja, vai mitä? Kertoa väkisin paperinohuiksi kuluneita iänkaikkisia ja kellastuneita juttuja ja pakottaa nuoret kuuntelemaan niitä.

One of grandmothers' most important tasks is to look back at the old times, don't you think? To force people to listen to ancient stories that are worn into thin old, yellowed paper ages ago. 

No, täältä pesee.

Well then, here we go again.

Vuonna 1990 syntyi Jack Russellin terrieri Penny. Hän ei ollut ihan ensimmäinen Jack Russell Suomessa, mutta ensimmäisten joukossa kuitenkin. Pennyn äiti oli tuotu Englannista. Penny saatiin vaihtokaupassa antamalla myyjälle faksi. Ja nyt jos joku ei tiedä mikä faksi on, niin googleta hyvä ihminen.

In 1990, was born Jack Russell Terrier Penny. She was not the very first Jack Russell in Finland, but one of the first, however. Penny's mother was imported from England. Penny was bought by giving a fax machine to the seller. And now, if someone does not know what is the fax, so come on, google it.

Jack Russellin terrierejä ei silloin rekisteröity Suomessa. Eikä värillä ollut niin väliä. Tai pystyillä korvilla. Joskus jotkut yrittivät korvia vähän taivutella pentuna, mutta ei siitä paljon apua ollut. Hännätkin typistettiin, huh!

Jack Russell terriers were not registered in Finland at that time. And the color was not really a big deal. Or upstanding ears. Sometimes, some people tried to persuade the ears when the dog was a little puppy, but it was not of much help. And the tails were curtailed, huh!

Penny otettiin meille, kun poika meni ensimmäiselle luokalle kouluun. Sillä sympaattisella ajatuksella, että olisi joku kotona vastaanottamassa. Ei tarvitsisi lapsen tyhjään kotiin tulla. Ei ollut osittaista hoitorahaa silloin, että äiti voisi olla kotona. Ja leipäkin maistui leivälle.

Penny was taken to us while the son went to school. With the sympathetic idea that someone would be home receiving him after the school. The child would not have to come into an empty home. There was no partial care allowance at that time to allow mother be at home. And the bread tasted like bread then.

Suunnitelma toimi puolittain. Penny kyllä vastaanotti pojan koulusta kotiin. Mutta ei sitten laskenut enää ulos. Ei antanut ottaa kenkiä. 

The plan worked half way. Yes, Penny received the son home from school. But didn't let him go out after that. She did not give him his shoes.

Kymmenen vuoden kuluttua Pennylle tuli yhtäkkiä mieleen tämä vanha tapa, ja hän yritti taas irvistellä kenkien vieressä. Hän ei vaan ollut ottanut huomioon, että poika oli jonkin verran kasvanut sitten ensimmäisen luokan. Pennyn kasvoilla oli järkyttynyt ja pettynyt ilme, kun murahdus tulikin toisin päin.

After ten years the old way came suddenly to Penny's mind, and she tried to grimace next to shoes once more. She just didn't take into account that the boy had grown somewhat since the first class at school. Penny's face was shocked and disappointed when the growl came from the other way around.

Kun Penny odotti ensimmäisiä pentujaan, hän ei ymmärtänyt, mitä hänen vartalolleen oikein oli tapahtumassa. Mutta pentujen synnyttyä hän oli maailman paras äiti. Pentuja oli kolme. Seuraavassa raskaudessa niitä oli peräti viisi, ja raskauden loppuaikana ressukan vatsa melkein viisti maata.

When Penny was waiting for her first puppies she did not understand what there was happening in her body. But after the puppies were born, she was the world's best mother. She got three puppies. After her next pregnancy there were as many as five puppies, and during the end of the pregnancy poor thing's belly almost bordered on ground.

Sen jälkeen Penny rakasti ylitse kaiken ja hoiti ihan kaikkia vauvoja: linnunpoikia, siilinpoikia, toisten koirien pentuja...

After that Penny loved and took care of all the babies: chicks, hedgehog sons, other dogs' puppies ...

Agilityssäkin käytiin, mutta kaikkein kovimmin Penny juoksi sitten, kun suoritus oli ohi ja poistuttiin radalta. Toinen kestosuosikki oli A-este. Sen päälle oli pienen koiran mukava pysähtyä tarkastelemaan maisemia vähän kauemmas. Ei ihan kuulunut agilityn sääntöihin ja kallista aikaa kului. Mutta hei, mistä olisi ollut paremmat näköalat?

To agility we went, too, but the hardest Penny then ran when the performance was over and we left the track. Another perennial favorite was the A-frame. For a small dog, it was very nice to stop on top of it to look at the scenery a little further. Not quite belonged to agility rules and took lots of precious time. But hey, what would have been a better view?

Penny oli 13-vuotias kun huomasin, että täysin vastoin luonnettaan hän tekee esteetöntä tuttavuutta ihan vieraiden ihmisten kanssa. Miten ennen niin varauksellinen koira hyppäsi suoraan vieraiden ihmisten syliin?

Penny was 13 years old when I found that quite contrary to her character she made acquaintance with complete strangers. How on earth earlier a reserved and shy dog jumped straight into the arms of strangers?

Myöhemmin selvisi, että vastaus oli dementia. Penny ei enää muistanut. Metsässä koira, joka ei ollut koskaan karannut, lähti omille teilleen. Sitten pitkän etsinnän jälkeen hän käveli meitä vastaan, ei ollut tuntevinaan ja hävisi taas.

Later it was discovered that the answer was dementia. Penny no longer remembered. In the forest the dog, who had never escaped went to her own separate paths. Then after a long search she walked towards us, didn't show any marks that she knew us and disappeared again.

 

Penny, se oli hieno viidentoista vuoden matka, me rakastamme sinua yhä! 

Penny, it was a great fifteen-year journey, we love you still and always!

----------

Elämänohje: 

Life advice:

Jos joskus pääset korkealle, pysähdy vaan rauhassa katselemaan ympärillesi. Kyllä sieltä sitten ehtii alas myöhemminkin.

If you ever get to a high place, don't hurry but stop to look around in peace. You will have all the time in the world to come down later.

 

Tarinan arvoinen eläinystävä / Animal friend worth a story: mittelspitz Tuisku

Joulukuun vierailijoina blogissa ovat Heli ja Helin 11-vuotias Tuisku-koira.

On December we have visitors in the blog: Heli and Heli's 11-year-old dog Tuisku.

Ketä eläinperheeseenne kuuluu, Heli?
Of whom does you animal family consist of, Heli?

Meillä on kaksi mittelspitz-rotuista tyttökoiraa, Tuisku noin 11 v ja Taika noin 3 v. Lisäksi on kaksi risteytysmarsua, pojat Pyry 4 v ja Onni 3 v. Ja kolme akaattikotiloa, joista yksi on albiino eli ”white jade”. Albiino on nimeltään Ymmi ja ne tavalliset aksut ovat Dille ja Jönsse. Joulun jälkeen tuli kaksi white jaden poikasta lisää. ;)

There are two Mittelspitz girl dogs, Tuisku about 11 years and Taika about 3 years. In addition, there are two crossbred guinea pigs, Pyry 4 years and Onni 3 years. And three agate seashells, one of which is an albino, that is "white jade". Albino is called Ymmi and the ordinary seashells are Dille and Jönsse. After Christmas we had two more baby jades. ;)

Miten tienne Tuiskun kanssa kohtasivat?
How did your roads cross with Tuisku?

Ennen Tuiskua minulla oli sekarotuinen Turre ja pomeranian Tipsu. Turre sairastui vakavasti ja jouduimme päästämään sen sateenkaarisillalle Turren ollessa 14,5-vuotias.

Before Tuisku I had a mixed breed Turre and Pomeranian Tipsu. Turre became seriously ill and we had to let him go on the rainbow bridge when Turre was 14.5 years old.
 
Tipsulle piti saada uusi koirakaveri, joten aloin miettimään tulevan koiran rotua ja päädyin mittelspitziin. Kuuluuhan pomeranian ja mittelspitz sentään samaan saksanpystykorvien ”perheeseen”.

We had to find a new dog friend for Tipsu, so I began to think about the future dog race and I ended up with Mittelspitz. After all, Pomeranian and Mittelspitz belong to the same  German Spitz 'family'.

Hämeenlinnassa kävin katsomassa yhtä mittelipentuetta kun pennut olivat kolmen viikon ikäisiä. Silloin näin Tuiskun ensimmäisen kerran, mutta en vielä päättänyt kenet pennuista otan itselleni.

I went to Hämeenlinna to have a look at a Mittel kindle when the puppies were three weeks old. Then I saw Tuisku for the first time, but didn't yet decide which of the puppies I take for myself.

Pentujen ollessa 5-viikkoisia kävin katsomassa niitä uudestaan ja silloin piti tehdä päätös koska pennuille olisi ollut paljon ottajia. Kasvattaja antoi minun rauhassa miettiä ja istuinkin pentujen ja emän kanssa pentuaitauksessa.

Puppies were 5 weeks old when I went to see them again and then had to make a decision because there would have been a lot of takers for the puppies. The breeder gave me peace and quiet to think about and I sat in with the puppies and the dam in the puppy paddock.

Minulla oli kaksi suosikkipentua, toinen oli pentueen pienin ja todella sievä, toinen pentueen suurin, rauhallinen ja hieman ujo. Se tarkkaili tilanteita kauempaa ennen kuin alkoi leikkiin mukaan. Otin sen syliini ja se katsoi minua niillä viattomilla ruskeilla silmillään ujosti syrjäsilmällä. Siinä vaiheessa mie tiesin, että se on siinä, miun Tuisku. :)

I had two favorite puppies, the other was the smallest of the litter, and really pretty, the other was largest, quiet and a little shy. It monitored the situations from a distance before she started to play with. I took her in my arms and she looked at me with those innocent brown eyes shyly with remote eyes. At that point, I knew that's it, my Tuisku. :)

Pentujen ollessa 7-viikkoisia kävimme hakemassa Tuiskun kotiin. Jo samana iltana paljastui, että ei se ihan niin rauhallinen pentu ollutkaan ja Tipsu-pommilla meinasi mennä hermot. :D

Puppies were 7 weeks old when we went to pick up Tuisku. That same evening it was revealed that she is not quite so calm puppy after all and the other dog Tipsu was about to lose her nerves. :D 

Mitä Tuisku on sinulle opettanut?
What has Tuisku tought to you? 

Tuisku, niin kuin koirat ylipäänsä, opettavat ihmisille mitä tarkoittaa pyyteetön rakkaus, hetkessä eläminen ja asioiden ottaminen sellaisena kuin ne ovat. Tuisku on ollut vanhemmalla iällä parissa isossa leikkauksessa: kohdunpoisto vakavan kohtutulehduksen takia ja polven eturistisiteen korjausleikkaus kun Tuiskun eturistiside meni poikki. Molemmilla kerroilla pelkäsin menettäväni Tuiskun leikkauspöydälle, mutta niin se vaan taisteli. Löytyisipä itseltäni yhtä paljon sisua kuin Tuiskulta.

Tuisku, as dogs in general, teach people what means altruistic love, living in the moment and taking things merely as they are. Tuisku has in her older days experienced a couple of big surgerys: hysterectomy because of severe metritis and knee ligament repair surgery. Both times I was afraid of losing Tuisku on the operating table, but then she just battled. I wish I had as much guts as Tuisku.

Ja Tuisku on tyytyväinen elämän pieniin asioihin kuten auton kyytiin pääseminen, sängyssä nukkuminen, Taikan kanssa leikkiminen jne. Kun aina itsekin muistaisi mikä elämässä lopulta on tärkeintä, ne arjen pienet asiat.

And Tuisku is satisfied with the small things of life, such as having a ride in the car, sleeping in bed, playing with Taika etc. We should always remember what really is important in life, they are the small things of everyday life. 

Onko jotain, jonka tekisit nyt jälkikäteen ajatellen toisin?
Is there something you would do differently, now in retrospect thinking? 

Tuiskun ollessa nuori vein sen uutena vuotena puistoon katsomaan ilotulituksia, että se tottuisi niihin. Kävikin päinvastoin ja siitä lähtien Tuisku on ollut paukkuarka. :( Omaa tyhmyyttäni. Sen jälkeen olenkin viettänyt kaikki uudet vuodet koirieni kanssa kotona kaihtimet ikkunoissa ja telkkarissa äänet kovalla.

When Tuisku was young I took her in the new year's eve to the park to watch the fireworks so that she would get used to it. Opposite was the case, and since then Tuisku has been scared of shots. :( My mistake. Since then, I have spent all the new years with my dogs at home with blinds on windows and tv sounds loud.

Helin vinkit koirien hyvään vointiin?
Heli's tips for dogs' good health? 

Terveellinen ruoka, puhdas vesi ja ulkoilu ovat koiralle tärkeitä. Samoin eläinlääkärissä käynnit silloin kun sitä tarvitaan. Mutta omasta mielestäni yksi tärkeä nuiden lisäksi on läheisyys silloin kun koira sitä tarvitsee. Meillä ainakin koirat osaavat pyytää kun kaipaavat hellyyttä, rapsutuksia tai sylissä olemista. Joidenkin mielestä se on merkki siitä, että koira yrittää ottaa lauman johtajan paikan. Itse en näe asiaa niin, miksei koirakin voi kärsiä ihan vaan halipulasta?

Healthy food, clean water and outdoor activities are important for dogs. Similarly, visits to the vet when it's needed. But in my opinion, another important thing in addition to those is the proximity when the dog feels like it. At least our dogs know how to ask when craving for affection, cuddles or lap being. Some think it is a sign that the dog is trying to take the herd leader position. In fact, I do not see it so, why can not the dog suffer just from lack of hugs?

Onko teillä ollut Tuiskun kanssa mieleen jääneitä tapahtumia?
Have you had memorable events with Tuisku? 

Tuisku on kova tyttö karkailemaan. Aina jos ulko-ovi jää rakoselleen niin sitten sitä mennään! Kerran kävi niin, että avopuolisoni isä oli jättänyt ulko-oven auki ja Tuisku ampaisi täyttä juoksua pihalle jatkaen siitä ajotielle.

Tuisku is a tough girl when escaping is concerned. Always if the front door is left a bit open there we go! Once it so happened that my partner's father had left the front door open and Tuisku shot out to the yard continuing in the driveway.

”Appiukko” oli hypännyt autoonsa ja lähtenyt koiran perään. Jonkun matkan päästä koira oli löytynyt istumasta linja-autopysäkiltä. Ei ole vielä tähän päivään mennessä selvinnyt, että mihin se oli matkalla. :)

My "father-in-law" had jumped into his car and left after the dog. From some distance he found the dog sitting at a bus stop. Fo far we have not fount out where she was determined to go. :)

Toinen karkureissu oli oma vikani kun epähuomiossa jätin ulko-oven hetkeksi auki. Siellä sitten juostiin kotikadullamme peräkanaa, ensin Tuisku, sitten minä (talvipakkasella ilman takkia, kengät kerkesin sentään laittaa jalkoihini) ja minun perässä juoksi Tipsu-pomeranian joka seurasi minua aina joka paikkaan. Mahdettiin olla aikamoinen näky. :D No lopulta sain houkuteltua Tuiskun luokseni taskusta löytyneen nenäliinani ansiosta, jota se luuli syötäväksi.

Another excape was my fault when I left the front door open for a while. There we ran at our home street in single queue, first Tuisku, then I (in cold winter without a coat, shoes, after all I had time to put on my feet) and behind me ran Tipsu the Pomeranian who always followed me everywhere. It must have been quite a sight to see. : D Well, I finally got Tuisku's attraction to me thanks to a handkerchief found in my pocket which she thought was something to eat.

Kolmas ja tähän asti viimeisin karkureissu tapahtui noin kolme vuotta sitten. Taas oma vikani, jätin ulko-oven epähuomiossa hetkeksi auki. Ja siellä se taas meni ajotietä kohti. Onneksi sain Tuiskun sillä kertaa nopeasti kiinni, mutta säikähdin niin pahan päiväisesti, että sain sydämeeni rytmihäiriön ja jouduin päiväksi makaamaan päivystykseen. :D

The third and so far last excape happened about three years ago. Again, my fault, I left the front door open for a while inadvertently. And there she went again toward the driveway. Fortunately, at that time I captured Tuisku quickly, but got scared so bad that I received in my heart rhythm disorder, and that day I had to lie down on the emergency department. :D 

Tuiskun parhaimmat taidot tai ominaisuudet?
Tuisku's best skills and qualities? 

Tuisku on maailman paras lohduttaja kun olen surullinen. Kun itken, se tulee nuolemaan kasvojani eikä anna periksi vaikka työntäisin sen kauemmaksi. Se tulee takaisin, kiipeää vaikka päälleni jos muu ei auta, mutta se nuolee kasvojani niin pitkään kunnes alan nauramaan, sitä ennen se ei lopeta.

Tuisku is the world's best comforter when I'm sad. When I cry, it's going to lick my face and not give up even if I pushed her farther. She comes back, climbs up on me if nothing else helps, but she licks my face for so long until I begin to laugh, before that, she does not stop.

Kun se on saanut minut nauramaan se heiluttaa häntäänsä ja saattaa jopa hymyillä. Hymyily on toinen Tuiskun erityistaito. Se siis ikään kuin irvistää, mutta paljon pehmeämmin ja hyvin nopeasti. Niin nopeasti, että en ole ikinä onnistunut ottamaan valokuvaa Tuiskun hymystä. :D

Once she has made me laugh, she wags her tail and may even smile. Smiling is Tuisku's another special skill. Thus, she makes like a grimace, but much more smoothly and quickly. So fast that I have never managed to take a photo of Tuisku's smile. :D

----------

Elämänohje / Guideline for life:

Elä jokainen hetki ja rakasta pyyteettömästi koiran lailla.

Live each moment and love unconditionally like a dog.